Liian vaikeeta se on

Opinko milloinkaan lukemaan ovulaatiotestiä?

Pitäisi olla kaksi viivaa, yhtä tummat tai toinen tummempi kuin toinen. Onko se toinen nyt varmasti yhtä tumma? Entä jos ei ole, eikö silloin ole vielä oikea hetki? Tai mitä jos se on melkein ja puoli vuorokautta myöhemmin uudessa testissä toinen viiva onkin kadonnut taas kokonaan?

Testaanko puolen päivän välein vai riittääkö aamuisin?
Mitä jos mies ei millään jaksakaan juuri silloin, kun itse luulee että olisi sopivin hetki (ja ovulaatiotestissä on kaksi viivaa, jotka ehkä ovat yhtä tummia tai eivät ehkä ihan kuitenkaan, mutta kun parempaakaan ei ole vielä saanut)? Pitääkö jaksaa olla ystävällinen vai saako huomauttaa, että taas meni tämäkin kuukausi hukkaan, kun edellisestä kerrasta on jo viisi vuorokautta?

Kaupan kassalla

Välillä häkeltyy omia ostoksiaankin.
Tänään ladoin kassahihnalle mustat pitsialusvaatteet, siideriä ja ovulaatiotestin.

Onneksi en mennyt sille kassalle, jossa tiskin takana oli nuori poika.

Ne on toisia aineita mistä tämmöiset koostuu

Yhtä asiaa minä odotan ennen kaikkea siitä, jos joskus saan lapsen.

Ei, en sitä että näkisin mieheni pitelevän pienokaista suurilla kourillaan. Enkä sitä, että kuulisin jonkun kutsuvan itseäni äidiksi. Enkä sitä, että tuntisin kuuluvani johonkin suurempaan vuosisataiseen ihmiskunnan jatkumoon.

Odotan sitä, että joku sanoisi lapselleni ne maagiset sanat "ei tämä sovi tytölle/pojalle".

Odotan, että tyttäreni haluaisi leikkiä traktorilla tai rakentaa isänsä kanssa puumajan.
Odotan, että poikani tahtoisi pukeutua prinsessaksi ja kasvattaa pitkät hiukset.
Ja ennen kaikkea odotan sitä, että joku vanhakantainen kurppa tulisi lapselleni sanomaan ettei se käy, koska se ei vaan käy koska hänen sukupuolensa on väärä siihen mitä hän tahtoo.

Aiheesta oikein hyvin kirjoitti Elina Hirvonen.

Sitten kun olen aikuinen

Joskus tajuan miettiväni, että olisi kiva saada lapsia. Että sitten kun olen aikuinen ja tarpeeksi vanha, niin se voisi olla oikein kivaa.

Sitten muistan, että nythän minä jo olen.
Vai olenko sittenkään? Olenko aikuinen vasta sitten, kun minulla on lapsi? Entä jos ei koskaan olekaan?

Ja jos jotain inhoan, niin juuri tuollaista stereotypistä ajattelua, että ihminen on valmis vasta sitten kun on omakotitalo, koira, auto ja kaksi lasta.

Jäähyväiset ystäville?

Miten aikuisena hankitaan ystäviä vieraalta paikkakunnalta? Miten tutustua puolison ystävien puolisoihin, kun on se yksi asia, joka meidät niin täydellisesti erottaa? Mitä sitten kun/jos kaikilla omilla ystävilläni on lapsia?

Tuntuu, että aikuisena kaikki uusien kontaktien luominen tapahtuu lasten kautta. Äidit tutustuvat hiekkalaatikon reunalla toisiinsa. Tai vanhempainilloissa tai mitä näitä nyt onkaan. Mutta entäs kun onkin liian sitoutunut jaksaakseen lähteä sinkkujen kanssa baariin ja perheellisten mielestä olet epäkiinnostava, koska et osaa puhua lapsista tai ole niistä pohjattoman kiinnostunut?

Ei pitäisi valittaa. Sillä kyllä minulla on hyviä ystäviä, lapsilla ja ilman.
Mutta ei tässä kaupungissa.

Laihduta itte

Pitäisi laihduttaa, sanoi lääkäri.
Ei se laihemmuus kyllä auttanut edelliselläkään kerralla, vaikka olihan silloin eri mies eikä mitään tosissaan yritettykään.

Mutta jos minä nyt olen kutakuinkin sinut oman painoni kanssa, vaikka tiedänkin sitä olevan vähän liikaa helppoon vaatteiden ostamiseen nähden ja todella paljon liikaa länsimaiseen kauneuskäsitykseen nähden, niin onhan se aika vaikeaa.

Koska tässä tilanteessa se laihduttaminen tarkoittaa sitä, että ajattelen laihduttavani lisääntymisen vuoksi. Ja jos ajattelen laihduttamista 24/7, niin silloin ajattelen myös lisääntymistä 24/7. Ja sitä ettei se ole onnistunut.

Positiivisuudella positiiviseksi

Mitä jos vaan päättäisi, että nyt se onnistuu? Että tällä kerralla, tämän kuukautiskierron aikana, näistä yhdynnöistä se vihdoin alkaa. Ajattelisi korostetun positiivisesti. Etsisi jonkun kivan vauvanutun ohjeen ja alkaisi neuloa sitä. Suunnittelisi paikan vauvan sängylle. Valmistautuisi henkisesti siihen, että nyt, ihan kohta, aivan juuri olen raskaana. Unohtaisi sen ajatuksen, joka on koko tämän pitkän ajan ollut takaraivossa. Ei tästä mitään tule kuitenkaan. 

Harmi vaan että se on totta.
Se, että pessimisti ei pety.

Ainakaan ihan niin paljoa.

Kaikki maailman lapset

Lomamatkalla tapasimme kolmevuotista kummilasta. Pelasimme palloa, kävimme leikkipuistossa, katsoimme kun hän maalasi taulua ja minä luin hänelle iltasadun.

Tapasin entisen työkaverin jolla on vajaa puolen vuoden ikäinen lapsi. Oikein hurmaava tyyppi, joka innoissaan esitteli vastaoppimiaan taitoja.

Olimme lapsenvahtina kahdelle vähän vanhemmalle, joiden kanssa pelasimme lautapelejä ja katsoimme telkkaria. Jotenkin onnistuimme paimentamaan heidät unten maillekin.

Kertaakaan, ei kertaakaan, näissä tilanteissa minulle ole tullut tunnetta siitä, että voi kunpa. Että olisipa tämä lapsukainen tässä minun omani tai että olisipa minulla kotona tällainen samanlainen. Olisipa tämä rattaissa saippuakuplia puhalteleva ihmistaimi minun ja Mr. Eavesin aikaansaannosta.

Ei koskaan. Ei kertaakaan.

Tutut lapset eivät vaivaa minua pätkän vertaa. He eivät saa minua tuntemaan surua siitä, että minulla ei ole omaa lasta. Entä vieraat sitten? Ne mukulat, joita näkee kaupungilla, leikkipuistoissa, kauppojen liukuportaissa törmäilemässä ja huutamassa. Ei. Niitä kohtaan tunnen vielä vähemmän lämpimiä tunteita. Suurin osa vieraista lapsista vain ärsyttää minua.

Onko se jokin suojautumiskeino? Onko minussa jokin vika, kun en intoilekaan kaikista muista lapsista, vaikka haluankin oman? Pitäisikö minun? Saanko haluta omaa lasta ilman, että innostun ja lässytän kaikkien muiden lapsista?

Enemmän koen henkilökohtaiseksi loukkaukseksi raskaana olevat naiset.
Olkoon se miten epäreilua tahansa.

Lapsettomuuslääketieteen perusopinnot

Tähän kevääseen on kuulunut kaikenlaista. Sellaista, mikä on saanut lisääntymisajatukset taka-alalle. Paikkoja ja tapahtumia ja ihmisiä ja muuta sellaista, mistä johtuen sain vasta viime perjantaina käytyä verikokeissa, joihin sain lähetteen tammikuussa. Tai keväällä niissä piti vasta käydäkin, mutta silti hiukan venähti.

Huomenna mennään gynekologille kuulemaan tuloksia. Prolaktiinista ja klamydiasta ja tippurista. Kaksi jälkimmäistä ilmeisesti voivat aiheuttaa lapsettomuutta. Ja googlen mukaan myös kohonnut prolaktiinituotanto. Tai joku.

En minä niistä mitään ymmärrä.

Kevätflunssa, mene jo pois!

Eavesin perheen väkiluku on edelleen kaksi. Tällä hetkellä nämä kaksi ovat tosin päättäneet yrittää päästä eroon ylimääräisestä läskistä, jota on valitettavasti kertynyt kiloittain. Mr. Eaves lienee tällä hetkellä paremmassa kunnossa, sillä minua on useamman viikon vaivannut inhottava flunssa. Että lenkkeile siinä sitten.

Jos ei tämäkään auta, pitänee palata lääketieteen pariin.

Mitä se sulle kuuluu?

Olin tammikuun ja osan helmikuustakin tipattomalla. Osin ihan muuten vaan ja osin siksi, että ajattelin sen ehkä edesauttavan lisääntymisasiassa.

Eräissä juhlissa vieressäni istunut kolmen lapsen äiti koki asiakseen tiedustella syytä tilaamiini alkoholittomiin juomiin. Harmittaa edelleen, että kiltisi kerroin tipattoman tammikuun olevan kesken. Enkä esimerkiksi todennut, että kiitos vaan, kaikki läski on omaani.

Hate leads to suffering

Joinakin päivinä vihaan kaikkia ihmisiä, joilla on lapsia. Erityisesti sellaisia, jotka puhuvat lisääntymisestä lapsen hankkimisena. Niinkuin lapsi olisi jotain, joka haetaan kaupasta kun itselle sattuu sopimaan. Ja vielä erityisemmin sellaisia, joille se lapsi tulee kun kerran jättää ehkäisyn pois. Oho, hups. Nyt kävi näin.

Joo. Tiedän ettei lisääntymisen helppous ole kenenkään vika. Niinkuin ei sen vaikeuskaan.

Mutta aina ei jaksa olla rationaalinen.

Miten raskaaksi tullaan?

Välillä sitä aina miettii minkälaisia poppakonsteja se raskautuminen oikein mahtaisi edellyttää.

Pitääkö syödä tiettyjä vitamiineja? Muistettava hammaslääkärissä sanoa, että saatan olla raskaana, että saa vaarattomampaa puudutusainetta? Pitääkö flunssassa syödä sikiöturvallisia särkylääkkeitä? Onko jätettävä viikonloppuisin saunasiiderit juomatta?

Onko elettävä koko ajan niinkuin olisi raskaana?

Vaikka mieluummin eläisi ihan niinkuin ennenkin ja olisi sen suuremmin ajattelematta asiaa. Jos se vaikka auttaisi. Sillä eikö siinäkin ole jo ihan tarpeeksi muistutusta, kun tietää milloin ovulaatio tapahtuu ja huomaa menkkojen alkaneen.

Ihan kiva

En juurikaan lueskele lapsettomuusblogeja, -lehtijuttuja tai katsele aiheeseen liittyviä ohjelmia. Varmaankin siksi, ettei alkaisi niin paljon masentaa. Mutta toisinaan erehdyn ja sen jälkeen alan aina miettiä, olenko ihan vääränlainen vauvahaaveksuja.

Sillä ensinnäkin, en halua vauvaa, vaan lapsen. En puhu tapaamilleni vauvoille vauvakieltä. En edes mene pehmopäiseksi joutuessani vauvan tai lapsen kanssa samaan tilaan. Naiset, joille niin käy, ovat minusta hyvin pelottavia. No okei, jos vauva on hassunnäköinen (mitä ei tietysti sen vanhemmille voi sanoa), silloin pidän niistä. Pikkulapsista yleisesti ottaen en suuremmin edes välitä, enemmistö on lähinnä rasittavia. Teinejä en jaksa ollenkaan, mutta tuskin kukaan muukaan.

Kokonaisuutena lapset ovat siis ihan kivoja. Siitä huolimatta oma sellainen olisi enemmänkin kuin ihan kiva.

Ympyrä sulkeutuu

Ah, nyt on mennyt vuosi. Tai vuosi ja seitsemän päivää. Vaikka ei niin, että mitenkään laskisin.

Aavistuksen masentavaa.