Kaikki maailman lapset

Lomamatkalla tapasimme kolmevuotista kummilasta. Pelasimme palloa, kävimme leikkipuistossa, katsoimme kun hän maalasi taulua ja minä luin hänelle iltasadun.

Tapasin entisen työkaverin jolla on vajaa puolen vuoden ikäinen lapsi. Oikein hurmaava tyyppi, joka innoissaan esitteli vastaoppimiaan taitoja.

Olimme lapsenvahtina kahdelle vähän vanhemmalle, joiden kanssa pelasimme lautapelejä ja katsoimme telkkaria. Jotenkin onnistuimme paimentamaan heidät unten maillekin.

Kertaakaan, ei kertaakaan, näissä tilanteissa minulle ole tullut tunnetta siitä, että voi kunpa. Että olisipa tämä lapsukainen tässä minun omani tai että olisipa minulla kotona tällainen samanlainen. Olisipa tämä rattaissa saippuakuplia puhalteleva ihmistaimi minun ja Mr. Eavesin aikaansaannosta.

Ei koskaan. Ei kertaakaan.

Tutut lapset eivät vaivaa minua pätkän vertaa. He eivät saa minua tuntemaan surua siitä, että minulla ei ole omaa lasta. Entä vieraat sitten? Ne mukulat, joita näkee kaupungilla, leikkipuistoissa, kauppojen liukuportaissa törmäilemässä ja huutamassa. Ei. Niitä kohtaan tunnen vielä vähemmän lämpimiä tunteita. Suurin osa vieraista lapsista vain ärsyttää minua.

Onko se jokin suojautumiskeino? Onko minussa jokin vika, kun en intoilekaan kaikista muista lapsista, vaikka haluankin oman? Pitäisikö minun? Saanko haluta omaa lasta ilman, että innostun ja lässytän kaikkien muiden lapsista?

Enemmän koen henkilökohtaiseksi loukkaukseksi raskaana olevat naiset.
Olkoon se miten epäreilua tahansa.

Ihan kiva

En juurikaan lueskele lapsettomuusblogeja, -lehtijuttuja tai katsele aiheeseen liittyviä ohjelmia. Varmaankin siksi, ettei alkaisi niin paljon masentaa. Mutta toisinaan erehdyn ja sen jälkeen alan aina miettiä, olenko ihan vääränlainen vauvahaaveksuja.

Sillä ensinnäkin, en halua vauvaa, vaan lapsen. En puhu tapaamilleni vauvoille vauvakieltä. En edes mene pehmopäiseksi joutuessani vauvan tai lapsen kanssa samaan tilaan. Naiset, joille niin käy, ovat minusta hyvin pelottavia. No okei, jos vauva on hassunnäköinen (mitä ei tietysti sen vanhemmille voi sanoa), silloin pidän niistä. Pikkulapsista yleisesti ottaen en suuremmin edes välitä, enemmistö on lähinnä rasittavia. Teinejä en jaksa ollenkaan, mutta tuskin kukaan muukaan.

Kokonaisuutena lapset ovat siis ihan kivoja. Siitä huolimatta oma sellainen olisi enemmänkin kuin ihan kiva.

Kade

"Tiedätkö, mä järkytyin kun kävin kirjakaupassa."

"Miksi?"

"Näin sen kamalan räikyvänkirjavan lastenkirjaosaston ja tajusin, että jos meillä joskus on lapsi, niin sitten mun kirjahyllyt turmellaan niillä kirjoilla."

"Pitää sitten hommata sille oma kirjahylly."

"Aijjaa. Ai se saa sitten sellaisen punaisen Billyn, mitä mä en saanu?!"