Positiivisuudella positiiviseksi

Mitä jos vaan päättäisi, että nyt se onnistuu? Että tällä kerralla, tämän kuukautiskierron aikana, näistä yhdynnöistä se vihdoin alkaa. Ajattelisi korostetun positiivisesti. Etsisi jonkun kivan vauvanutun ohjeen ja alkaisi neuloa sitä. Suunnittelisi paikan vauvan sängylle. Valmistautuisi henkisesti siihen, että nyt, ihan kohta, aivan juuri olen raskaana. Unohtaisi sen ajatuksen, joka on koko tämän pitkän ajan ollut takaraivossa. Ei tästä mitään tule kuitenkaan. 

Harmi vaan että se on totta.
Se, että pessimisti ei pety.

Ainakaan ihan niin paljoa.

Kaikki maailman lapset

Lomamatkalla tapasimme kolmevuotista kummilasta. Pelasimme palloa, kävimme leikkipuistossa, katsoimme kun hän maalasi taulua ja minä luin hänelle iltasadun.

Tapasin entisen työkaverin jolla on vajaa puolen vuoden ikäinen lapsi. Oikein hurmaava tyyppi, joka innoissaan esitteli vastaoppimiaan taitoja.

Olimme lapsenvahtina kahdelle vähän vanhemmalle, joiden kanssa pelasimme lautapelejä ja katsoimme telkkaria. Jotenkin onnistuimme paimentamaan heidät unten maillekin.

Kertaakaan, ei kertaakaan, näissä tilanteissa minulle ole tullut tunnetta siitä, että voi kunpa. Että olisipa tämä lapsukainen tässä minun omani tai että olisipa minulla kotona tällainen samanlainen. Olisipa tämä rattaissa saippuakuplia puhalteleva ihmistaimi minun ja Mr. Eavesin aikaansaannosta.

Ei koskaan. Ei kertaakaan.

Tutut lapset eivät vaivaa minua pätkän vertaa. He eivät saa minua tuntemaan surua siitä, että minulla ei ole omaa lasta. Entä vieraat sitten? Ne mukulat, joita näkee kaupungilla, leikkipuistoissa, kauppojen liukuportaissa törmäilemässä ja huutamassa. Ei. Niitä kohtaan tunnen vielä vähemmän lämpimiä tunteita. Suurin osa vieraista lapsista vain ärsyttää minua.

Onko se jokin suojautumiskeino? Onko minussa jokin vika, kun en intoilekaan kaikista muista lapsista, vaikka haluankin oman? Pitäisikö minun? Saanko haluta omaa lasta ilman, että innostun ja lässytän kaikkien muiden lapsista?

Enemmän koen henkilökohtaiseksi loukkaukseksi raskaana olevat naiset.
Olkoon se miten epäreilua tahansa.

Lapsettomuuslääketieteen perusopinnot

Tähän kevääseen on kuulunut kaikenlaista. Sellaista, mikä on saanut lisääntymisajatukset taka-alalle. Paikkoja ja tapahtumia ja ihmisiä ja muuta sellaista, mistä johtuen sain vasta viime perjantaina käytyä verikokeissa, joihin sain lähetteen tammikuussa. Tai keväällä niissä piti vasta käydäkin, mutta silti hiukan venähti.

Huomenna mennään gynekologille kuulemaan tuloksia. Prolaktiinista ja klamydiasta ja tippurista. Kaksi jälkimmäistä ilmeisesti voivat aiheuttaa lapsettomuutta. Ja googlen mukaan myös kohonnut prolaktiinituotanto. Tai joku.

En minä niistä mitään ymmärrä.

Kevätflunssa, mene jo pois!

Eavesin perheen väkiluku on edelleen kaksi. Tällä hetkellä nämä kaksi ovat tosin päättäneet yrittää päästä eroon ylimääräisestä läskistä, jota on valitettavasti kertynyt kiloittain. Mr. Eaves lienee tällä hetkellä paremmassa kunnossa, sillä minua on useamman viikon vaivannut inhottava flunssa. Että lenkkeile siinä sitten.

Jos ei tämäkään auta, pitänee palata lääketieteen pariin.

Mitä se sulle kuuluu?

Olin tammikuun ja osan helmikuustakin tipattomalla. Osin ihan muuten vaan ja osin siksi, että ajattelin sen ehkä edesauttavan lisääntymisasiassa.

Eräissä juhlissa vieressäni istunut kolmen lapsen äiti koki asiakseen tiedustella syytä tilaamiini alkoholittomiin juomiin. Harmittaa edelleen, että kiltisi kerroin tipattoman tammikuun olevan kesken. Enkä esimerkiksi todennut, että kiitos vaan, kaikki läski on omaani.

Hate leads to suffering

Joinakin päivinä vihaan kaikkia ihmisiä, joilla on lapsia. Erityisesti sellaisia, jotka puhuvat lisääntymisestä lapsen hankkimisena. Niinkuin lapsi olisi jotain, joka haetaan kaupasta kun itselle sattuu sopimaan. Ja vielä erityisemmin sellaisia, joille se lapsi tulee kun kerran jättää ehkäisyn pois. Oho, hups. Nyt kävi näin.

Joo. Tiedän ettei lisääntymisen helppous ole kenenkään vika. Niinkuin ei sen vaikeuskaan.

Mutta aina ei jaksa olla rationaalinen.

Miten raskaaksi tullaan?

Välillä sitä aina miettii minkälaisia poppakonsteja se raskautuminen oikein mahtaisi edellyttää.

Pitääkö syödä tiettyjä vitamiineja? Muistettava hammaslääkärissä sanoa, että saatan olla raskaana, että saa vaarattomampaa puudutusainetta? Pitääkö flunssassa syödä sikiöturvallisia särkylääkkeitä? Onko jätettävä viikonloppuisin saunasiiderit juomatta?

Onko elettävä koko ajan niinkuin olisi raskaana?

Vaikka mieluummin eläisi ihan niinkuin ennenkin ja olisi sen suuremmin ajattelematta asiaa. Jos se vaikka auttaisi. Sillä eikö siinäkin ole jo ihan tarpeeksi muistutusta, kun tietää milloin ovulaatio tapahtuu ja huomaa menkkojen alkaneen.

Ihan kiva

En juurikaan lueskele lapsettomuusblogeja, -lehtijuttuja tai katsele aiheeseen liittyviä ohjelmia. Varmaankin siksi, ettei alkaisi niin paljon masentaa. Mutta toisinaan erehdyn ja sen jälkeen alan aina miettiä, olenko ihan vääränlainen vauvahaaveksuja.

Sillä ensinnäkin, en halua vauvaa, vaan lapsen. En puhu tapaamilleni vauvoille vauvakieltä. En edes mene pehmopäiseksi joutuessani vauvan tai lapsen kanssa samaan tilaan. Naiset, joille niin käy, ovat minusta hyvin pelottavia. No okei, jos vauva on hassunnäköinen (mitä ei tietysti sen vanhemmille voi sanoa), silloin pidän niistä. Pikkulapsista yleisesti ottaen en suuremmin edes välitä, enemmistö on lähinnä rasittavia. Teinejä en jaksa ollenkaan, mutta tuskin kukaan muukaan.

Kokonaisuutena lapset ovat siis ihan kivoja. Siitä huolimatta oma sellainen olisi enemmänkin kuin ihan kiva.

Ympyrä sulkeutuu

Ah, nyt on mennyt vuosi. Tai vuosi ja seitsemän päivää. Vaikka ei niin, että mitenkään laskisin.

Aavistuksen masentavaa.

Korvike

Jotkut ihmiset tuppaavat hankkimaan koiria ja kissoja, jos eivät onnistu lapsenhankinnassa. Sitten niistä koirista ja kissoista tulee perheen vauvoja, joille lässytellään ja joiden syntymäpäiväjuhlia valmistellaan viikkotolkulla.

Mutta entäpä kun minä olen kissoille allerginen ja koiraa en halua? En edes (oikeasti) pientä chihauhauta, vaikka niistä aina innostunkin, sillä se olisi ainoastaan korvike kissalle. Jota en siis voi saada.

Mikä käy korvikkeen korvikkeeksi?

Vaikkei nimi miestä pahennakaan...

Kohta on vuosi kulunut, mutta lisääntymisrintamalla on edelleen masentavan hiljaista. Mies kuitenkin jaksaa sinnikkäästi tehdä nimiehdotelmia vielä ajatuksen asteella olevalle jälkikasvulleen.

Päivän nimi oli Fjodor Malakias.

Pakko myöntää, että en ihan varauksettomasti kykene näistä ideoista innostumaan.

Utelias

Anttilassa tuli tänään vastaan lapsi, joka kysyi minulta:
"Oletko sinä täti vai setä?"

Harmi, etten älynnyt vastata, etten varsinaisesti ole kumpaakaan. Piltti kun olisi toivoakseni hämmentynyt siitä.

Tikusta asiaa

Mies on reissussa ja voisin tissutella kotosalla kaikessa rauhassa. Tai siis siemailla sivistyneesti valkoviintä. Mutta ei. Onneksi on ystävä, joka osaa aina diagnosoida.

"Mun ei tee yhtään mieli viinaa."
"No onpa melkoista. Oot ehkä sairas."
"Tai jos oon raskaana?"
"Aiheuttaako se sellaista?"
"En minä tiedä, kun en oo ollut raskaana."
"Pitäiskö sun pissiä tikkuun?"
"No ehkä. Tuossa maassa olis tommonen jäätelötikku, toimiskohan se?"

Kade

"Tiedätkö, mä järkytyin kun kävin kirjakaupassa."

"Miksi?"

"Näin sen kamalan räikyvänkirjavan lastenkirjaosaston ja tajusin, että jos meillä joskus on lapsi, niin sitten mun kirjahyllyt turmellaan niillä kirjoilla."

"Pitää sitten hommata sille oma kirjahylly."

"Aijjaa. Ai se saa sitten sellaisen punaisen Billyn, mitä mä en saanu?!"

Valoa kansalle

Täällä kerrotaan, että kannattaa rakastella joka päivä aamuisin valot päällä. Että se auttaa hedelmällisyyden maksimoinnissa.

Pitääkö ne valot olla päällä sen takia, että siittiöt näkevät mennä eteenpäin? Eivätkö ne osaa suunnistaa pimeässä? Kannattaisiko aktin päätteeksi vaikka sohaista vielä taskulampulla, että varmasti näkevät?