Hate leads to suffering

Joinakin päivinä vihaan kaikkia ihmisiä, joilla on lapsia. Erityisesti sellaisia, jotka puhuvat lisääntymisestä lapsen hankkimisena. Niinkuin lapsi olisi jotain, joka haetaan kaupasta kun itselle sattuu sopimaan. Ja vielä erityisemmin sellaisia, joille se lapsi tulee kun kerran jättää ehkäisyn pois. Oho, hups. Nyt kävi näin.

Joo. Tiedän ettei lisääntymisen helppous ole kenenkään vika. Niinkuin ei sen vaikeuskaan.

Mutta aina ei jaksa olla rationaalinen.

Miten raskaaksi tullaan?

Välillä sitä aina miettii minkälaisia poppakonsteja se raskautuminen oikein mahtaisi edellyttää.

Pitääkö syödä tiettyjä vitamiineja? Muistettava hammaslääkärissä sanoa, että saatan olla raskaana, että saa vaarattomampaa puudutusainetta? Pitääkö flunssassa syödä sikiöturvallisia särkylääkkeitä? Onko jätettävä viikonloppuisin saunasiiderit juomatta?

Onko elettävä koko ajan niinkuin olisi raskaana?

Vaikka mieluummin eläisi ihan niinkuin ennenkin ja olisi sen suuremmin ajattelematta asiaa. Jos se vaikka auttaisi. Sillä eikö siinäkin ole jo ihan tarpeeksi muistutusta, kun tietää milloin ovulaatio tapahtuu ja huomaa menkkojen alkaneen.

Ihan kiva

En juurikaan lueskele lapsettomuusblogeja, -lehtijuttuja tai katsele aiheeseen liittyviä ohjelmia. Varmaankin siksi, ettei alkaisi niin paljon masentaa. Mutta toisinaan erehdyn ja sen jälkeen alan aina miettiä, olenko ihan vääränlainen vauvahaaveksuja.

Sillä ensinnäkin, en halua vauvaa, vaan lapsen. En puhu tapaamilleni vauvoille vauvakieltä. En edes mene pehmopäiseksi joutuessani vauvan tai lapsen kanssa samaan tilaan. Naiset, joille niin käy, ovat minusta hyvin pelottavia. No okei, jos vauva on hassunnäköinen (mitä ei tietysti sen vanhemmille voi sanoa), silloin pidän niistä. Pikkulapsista yleisesti ottaen en suuremmin edes välitä, enemmistö on lähinnä rasittavia. Teinejä en jaksa ollenkaan, mutta tuskin kukaan muukaan.

Kokonaisuutena lapset ovat siis ihan kivoja. Siitä huolimatta oma sellainen olisi enemmänkin kuin ihan kiva.